Kuuhun kurottamassa | Flowpark
Siirry sisältöön
Benji
Kuuhun kurottamassa

Ilta on jo alkanut hämärtyä saapuessani paikalle. Ystäväni Jukka velvoitti (lue: päästi) minut mukaansa viettämään lauantai-iltaa hieman erilaisessa ympäristössä. Yritin viimeiseen saakka ohjailla hänen ajatuksiaan pitsantuoksuiseen koti-iltaan, mutta kyllä harvinaisen nopeasti kävi selväksi että urakka on tuhoon tuomittu.

Jukan ohjeita noudattaen olen pakannut matkaani otsalampun, joka on jo jonkun vuoden huutanut eteisen laatikossa elämälleen tarkoitusta. Päälläni on verkkarit, lämmin fleecetakki sekä lenkkarit. Varavaatteeksi lyttäsin vielä reppuun sadetta kestävän takin. Vesipullon muistin napata mukaan kehotuksesta, vaikka ei kai tänne urheilemaan olla tultu!?

Olen jo tovin ehtinyt silmäillä puihin rakennettuja ratoja jotka ovat kiusallisen korkealla maasta. Huomaan tuskanhien hiipivän hiljalleen kainaloihini. Ystäväni keskeyttää ajatustyöni ohjaten minut mukaansa lipunmyyntiin täyttämään turvallisuusohjeet, joihin kyllä tutustuin jo kotona. Turvallisuusohjeet. Sellaisia ei olisi tarvittu koti-illassa.

Jukka vilauttaa kaksi-“uhria”-yhden-hinnalla -alennukseen oikeuttavaa Partioaitan 365 klubin jäsenyyttään kassalla, jonka jälkeen jätämme reppumme säilöön ja valmistaudumme pujottautumaan valjaisiin, joita iloinen henkilökunta meille tarjoaa. Yritän sukeltaa niihin yläkautta, joka ilmeisesti ei onnistu. Jalka, jalka, käsi ja toinen. Remmit tiukalle ja potta päähän. Henkilökunta auttaa minua kiinnittämään otsalampun kypärään, ja pyytää siirtymään testiradalle opastukseen.

Jännitys hieman heltiää huomatessani joukossa olevan muitakin tilanteesta hermostuneita ensikertalaisia. Osallistujia on laidasta laitaan, kouluikäisistä senioreihin. Ohjeet kuultuani ja testiradan harjoiteltuani tunnen oloni varmemmaksi, ja pieni uskonkipinä herää. Yllätyn huomatessani olevani jopa hieman mielissäni tästä aktiviteetista.

Ensimmäinen rata tuntuu vaikeimmalle. Jalat eivät tahdo totella kunnolla, ja jämähdän ensimmäiselle tasanteelle. Kysyn varmistaakseni, että rata on varmasti vihreä. On se, pahus. Hetken mietiskelyn jälkeen palaan takaisin alas ja annan mahdollisuuden Skidiradalle, joka kulkee matalalla. Noniin, kyllä tämä alkaa sujua. Itsevarmuutta uhkuen siirryn takaisin vihreälle radalle, joka toisella kertaa tuntuu jo helpommalle.

Päästyäni radan loppuun alan ymmärtää, mitä flowparkkauksella tarkoitetaan. Huomaan vasta nyt, että otsalampulle on tarvetta – ilta on pimentynyt ja radoilla liikkuvat valopilkut luovat taianomaista tunnelmaa puistoon. Puiden lomassa seikkaillessa tuntuu kuin olisi lähtenyt pidemmällekin retkelle ja kauemmas kaupungista.

Käymme läpi viitisen rataa, jopa yhden punaisen, jonka jälkeen kädet alkavat huutaa hoosiannaa vaatien taukoa. Istahdamme nuotion ääreen, jossa osa kanssaseikkailijoista paistaa eväitään. Ylhäältä kuuluu kiljahdus, ja näen valoviirun heilauttavan itsensä liaanista seuraavaan seuralaisensa raikuvien aplodien saattelemana. Ihmiset tuntuvat nauttivan illastaan ja ovat hyvillä fiiliksillä.

Taputan ystävääni ja itseäni olalle itsemme haastamisesta sekä ylittämisestä suunnatessamme palauttamaan varusteita. Jukka lupaa vielä hakea meille pitsat palkinnoksi, ja lopulta, osittain lahjonnan sokaisemana, lupaan lähteä kurottamaan kuuhun seikkailupuistossa myös seuraavalla kerralla.

Nimim. Kuuhullu_86